James Hirvisaari

349. Keskiajan teologien periksiantamatonta pohdintaa Jumalan olemassaolosta

1 kommentti

Sy217 Keskiajan teologia – Helsingin yliopisto


 

JOHDANTO

Keskiajalla teologian merkittävin taustavaikuttaja läntisessä kirkossa oli kirkkoisä Augustinus. Häneen tukeutuivat käytännössä kaikki teologit vähintään jossakin määrin. Dominikaanit ja fransiskaanit olivat monissa asioissa täysin eri linjoilla, mutta molemmat vetosivat argumentoinnissaan vahvasti Augustinukseen ja hänen tulkintoihinsa kristinopista ja pyhistä kirjoituksista sekä filosofiasta.

Augustinus olikin läntisen kirkon merkittävin hahmo. Hänen opillinen selkeytensä ja sataprosenttinen luottamuksensa Jumalaan huokui kaikista hänen kirjoituksistaan. Hänelle Jumalan olemassaolo oli itsesäänselvyys, eikä esimerkiksi maailman pahuus ollut hänelle mikään ongelma. Jumala on niin suuri, että Hän taivuttaa pahankin palvelemaan hyvää.

Keskiajan teologeille Augustinus oli hyvä selkänoja. He harrastivat älyllistä argumentointia Jumalan olemassaolon puolesta ja etsivät näkemyksilleen ja apologioilleen mahdollisimman järjellisiä perusteita. Antiikin suurimman filosofin Aristoteleen vaikutus näkyi ajattelussa selvästi: kaikki oli selitettävissä järjellä.

Ensimmäisiä kirjallisia jumalatodistuksia esitti Anselm Canterburyläinen 1000-luvulla. Hänen jälkeensä teologista argumentointia harrasti Petrus Lombardus, joka piti Jumalan olemassaoloa itsestäänselvyytenä ja jolla oli merkittävä rooli yliopistolaitoksen syntymisessä. Kuuluisimmat jumalatodistukset ovat peräisin Tuomas Akvinolaiselta, jonka teos Teologian Summa on nykyisin roomalaiskatolisen kirkon virallisia peruskirjoja. Myös Johannes Duns Scotus muotoili oman jumalatodistuksensa.

Vaikka keskiaikaista ihmiskuvaa on vaikea mieltää ateistiseksi, kaikesta päätellen teologit ajattelivat, että kristinusko tarvitsee järjellisiä perusteita ja myös puolustautumista kriitikoita vastaan. Sellaiseen keskusteluun kuului oleellisesti myös kysymys Jumalan olemassaolosta.

JUMALUUSOPPI

Keskiajalla teologia tarkoitti jumaluusoppia eli oppia Jumalasta, eikä metafysiikkaa kartettu nykyiseen tapaan. Yliopistossa teologia oli ennen kaikkea kristillisyyteen syventymistä. Teologisen tiedekunnan luennot olivat Raamatun opetusta ja sentenssiluentoja. Kukaan teologi ei asettanut kyseenalaiseksi Jumalan olemassaoloa, mutta hänen olemuksestaan väiteltiin kiivaasti.

Kolminaisuuden suhteen eri sääntökunnat kannattivat erilaisia näkemyksiä. Dominikaanien mielestä jumaluuden persoonien sisäiset suhteet ovat relaatioita, kun taas fransiskaanien mielestä kyseessä on emanaatio eli virtaaminen. Tomistien ja skotistien välinen kädenvääntö voi nykyihmisen korvissa kuulostaa omituiselta pilkunviilaukselta, mutta keskiajalla opillisia hienosäätöjä pidettiin tärkeinä.

Augustinolais-eremiitti Gregorius Riminiläinen tarjosi vastareaktion skolastikkojen saivartelulle korostamalla Jumalan olemuksen mysteeriluonnetta. Hän loi perustan 1300-luvun fideismille, eli kaikkea ei tarvitse mahduttaa väkisin järjen raameihin. Uskolla on oltava riittävästi tilaa. Hän myös korosti yksinkertaisuutta ja oli siten näissä kysymyksissä William Ockhamin hengenheimolainen.

ANSELMI

Anselm Canterburyläinen askaroi ennen kaikkea ymmärrystä etsivän uskon [fides quaerens intellectum] ympärillä. Hän halusi löytää uskon järjen [ratio fidei]. Hän ajatteli pääsevänsä älylliseen päämääräänsä pelkän järjen [sola ratione] avulla. Näistä lähtökohdista hän kirjoitti teoksensa Monologion ja Proslogion. Jälkimmäisessä hän esittää kuuluisan ontologisen jumalatodistuksensa.

Jos jokin sellainen, jota suurempaa ei voi ajatella, on olemassa ymmärryksessä, niin Anselmin mielestä sen on oltava myös todellisuudessa. Anselmi ajatteli löytäneensä yhden pätevän argumentin Jumalan olemassaolon puolesta, yhden ja ainoan tarvittavan.

Valitettavasti Anselmin ontologinen argumentti ontuu jo lähtökuopissaan. Paljon sanojen pyörittelyä yhden ajatuksen ympärillä. Hän toki itsekin tunnustaa ja myös sisällyttää argumentointiinsa, että Jumala on jokin, joka on suurempi kuin voidaan ajatella [1], mikä olisi jo lähempänä rationaalista ajattelua. Mutta nyt voidaan yksinkertaisesti kysyä, miksi ylipäätään olisi välttämätöntä, että olisi oltava ”jotakin suurempaa”, ihan ihmisen ymmärryksestä riippumatta? Niinpä Anselmin ontologinen jumalatodistus pätee ainoastaan spkelulatiivisena teoriana. Se ei todellakaan todista yhtään mitään.

Anselmi puhuukin kontemplaatiosta. Hän kertoo uskovansa ymmärtääkseen [credo ut intelligam]. Usko auttaa ymmärtämään. Ymmärrys on puolivälissä uskon ja uskon kohteen eli Jumalan välissä. Anselmi katsoo Jumalan suuntaan ja näkee hänet omassa ymmärryksessään – tai tarkemmin sanoen näkee siellä mahdollisia totuuksia hänestä.

LOMBARDUS

Lahjakas teologi ja lopulta Pariisin piispa Petrus Lombardus oli ennen kaikkea opettaja. Hänen 4-osainen teoksensa Sentenssit neljässä kirjassa oli teologian oppikirjana keskiajan yliopistoissa usean vuosisadan ajan. Hän ei asettanut Jumalan olemassaoloa kyseenalaiseksi, vaan vankka usko huokui hänen kirjoituksistaan. Sentenssien ensimmäinen kirja käsittelee Jumalaa hyvin seikkaperäisesti. Lombardus loi järjestelmällisellä esityksellään pohjaa systemaattiselle teologialle.

Vaikka Lombardus ei esittele varsinaisesti omia jumalatodistuksiaan, hänen kirjoituksensa ovat kauttaaltaan argumentointia Jumalan puolesta. Kirjoituksiin ja kirkkoisiin vedoten hän opettaa energisesti kolminaisuudesta ja Jumalan tuntemisesta. Jumala voidaan tuntea luotujen ja siis luomakunnan avulla, ja myös ihmisessä on kolminaisuuden jälki. [2]

Lombardus ei harrasta filosofista päättelyä vaan vetoaa kirkon auktoriteetteihin. Hän toki käsittelee Jumalan olemusta ja sen yhteydessä Jumalan olemassaoloakin. [3] Hänen mukaansa Jumala on kaikkialla ja kaikki on Jumalassa, mutta ei panteistisessa merkityksessä. Jumala on muuttumaton, eikä hän ole aikaan sidottu. Hänen ajattomasta olemuksestaan johtuen teologiseen pohdintaan tuodaan luontevia vastauksia muun muassa ennaltatietämisen ja predestinaation ongelmiin. Nämäkin pohjautuvat alun perin Augustinuksen teologiaan ja jumalakäsityksiin.

TUOMAS

Jumalan olemassaolon käsittelyn yhteydessä ei voi sivuuttaa keskiajan raskaan sarjan teologia ja filosofia Tuomas Akvinolaista. Toisin kuin Petrus Lombardus, Tuomas pyrki perustamaan argumentointiaan myös puhtaaseen järkeen. Aristotelismi vaikutti syvällä tämän uutteran dominikaanin mielen maailmassa. Kolmiosaisen teoksensa Teologian Summa ensimmäisessä osassa Tuomas käsittelee Jumalaa, ja toisen kvestion kolmannessa artiklassa hän esittelee kuuluisat viisi jumalatodistustaan.

Kyseisen artiklan kysymys kuuluu: Onko Jumalaa? Oletuksena tarjotaan kieltävää vastausta kahdesta syystä. Ensinnäkin Jumalaa ei voi olla, koska maailmassa on pahuutta. Toiseksi perusteeksi tarjotaan tiedon ekonomiaperiaatetta, jonka mukaan ei tarvita monimutkaisia selityksiä, jos on olemassa yksinkertainenkin selitys.

Ensimmäiseen perusteeseen Tuomas vastaa lyhyellä viittauksella Augustinukseen, joka luottaa Jumalan kaikkivaltiuteen ja siihen, että hän tekee pahastakin hyvää. Toiseen perusteluun hän tarjoaa viisi kuuluisaa jumalatodistustaan, viisi ”tietä”.

Ensimmäinen eli liikkeeseen perustuva todistus perustuu Aristoteleen ensimmäisen liikuttajan ajatukseen. Toinen todistus perustuu ensimmäiseen syyhyn. Kolmas todistus perustuu mahdolliseen ja välttämättömään. Neljäs todistus perustuu arvoihin. Viides todistus perustuu päämäärään ja sisältää ajatuksen jumaluuden persoonallisesta luonteesta.

Kolmas jumalatodistus on kiinnostava. Tuomaan mielestä mahdollisten joukossa täytyy olla jokin, joka on välttämätön. Tuomas kuitenkin ikään kuin ohittaa yhden vaiheen, joka tosin implisiittisesti sisältyy tähän modaaliseen argumenttiin. Mutta tähän kohtaan Tuomas olisi voinut esittää vankalla pohjalla olevan väittämän:

Jumalan olemassaolo on varmasti mahdollinen – ja näin ollen uskominen on täysin relevanttia.

Yllä oleva lause ei todista mitään, mutta luo vahvan perustuksen uskomiselle. Ja voidaanhan ajatella, että Jumalan onkin pysyttävä ”piilossa”, koska muutoin ihminen ei olisi moraalisesti vapaa vaan valinnoissaan Jumalaan sidottu.

SCOTUS

Johannes Duns Scotus esitti oman metafyysisen jumalatodistuksensa teoksessaan Ordinatio sekä myöhemmin geometriaan sovellettuna pienessä mutta ehkä tunnetuimmassa teoksessaan Ensimmäisestä prinsiipistä.

Scotuksen mukaan metafysiikassa on mahdollista todistaa, että on olemassa jokin välttämätön, riippumaton ja ääretön entiteetti.

Scotus luokitteli metafysiikan ihmisen luonnolliseen tietokykyyn perustuvaksi tieteeksi, joten hän laati jumalatodistuksensa puhtaan järjen pohjalta. Hänen mielestään Jumalaa koskevia kysymyksiä voidaan kuitenkin tarkastella sekä metafyysisesti että teologisesti.

James Hirvisaari 13.12.2016

 

 


[1] Proslogion, luku 15

[2] Sentenssit I, d.3

[3] Ibid., d.8; Rosemann s.77

Mainokset

Kirjoittaja: jameshirvisaari

Kansanedustaja 2011-15, eduskuntaryhmän puheenjohtaja 2013-15, talousvaliokunta 2011-12, lakivaliokunta 2011-15, VR hallintoneuvosto 2012-14, kunnanvaltuutettu (Asikkala) 2009-15, kunnanvaltuuston 1. vpj 2013-14, valtuustoryhmän puheenjohtaja, Asikkalan Muutos ry:n puheenjohtaja 2014-15, Päijät-Hämeen poliisilaitoksen neuvottelukunta 2013-15, Päijät-Hämeen maahanmuuttopoliittisen ohjelman ohjausryhmä 2009-15, Kanavajazz ry varapuheenjohtaja & taiteellinen johtaja 2009-, veturinkuljettaja (vapaaherra), teologian ylioppilas (Hki yliopisto)

One thought on “349. Keskiajan teologien periksiantamatonta pohdintaa Jumalan olemassaolosta

  1. Augustinuksesta alkoi kristillisyyden yö, jota on jatkunut näihin päiviin asti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s