James Hirvisaari

517. Vilpitön katsaus sosialistin mielenmaailmaan

2 kommenttia

Kaksi kirjoitusta nationalismista ja internationalismista

On hyvä ymmärtää, millaiseen yhteiskuntakatsomukseen kansallismielisyyden vastustajat (globalistit, sosialistit, kommunistit, äärivasemmisto, marxilaiset, antikapitalistit, ”suvaitsevaiset”, monikultturistit, anarkistit, antifasistit ym) ajattelunsa perustavat. Seuraavat kaksi – sinänsä varsin ansiokasta – vasemmistohenkistä kirjoitusta valaisevat asiaa. Noissa aatteissa itsessään lietsottu vastakkainasettelu on harmillista ja vastenmielistä. On surullista, että kansakunnista isänmaallisesti ajattelevia (nationalisteja, patriootteja, kansallismielisiä) ja taloudellisesti menestyneitä (porvareita, kapitalisteja) ihmisjoukkoja pidetään pahoina vihollisina. Ja kummallisesti työväestö halutaan väkisin ympätä sosialistiseen ideologiaan – lähes kaikkihan me olemme työtä tekeviä: palkansaajia tai yrittäjiä. Olen sanonut, että porvarien helmasyntinä on ehkä ahneus, mutta sosialistien helmasyntinä on selvästikin kateus.

Alla olevat kirjoitukset ovat kiihkottomia, hengeltään neutraaleja ja asiapitoisia, ja ne ovat hyödylliset lukea kokonaiskuvan saamiseksi. Luokkavihan ja -ajattelun ei pitäisi kuulua tähän päivään, mutta alla olevat tekstit luettuasi ymmärrät varmasti paremmin vasemmistolaisten ideologista perustaa. Sosialismi ei kuitenkaan tuo rauhaa ihmisten keskuuteen vaan eripuraa ja jopa väkivallan hyväksymisen. Kristittynä kansalliskonservatiivina minä puolestani ajattelen ihmiskunnan pääsevän lähemmäksi ihanteellista tilaa syvälle käyvän henkistymisen ja jonkinlaisen arvovallankumouksen kautta. Siinä ajatus maailmanrauhasta ja aidosta, lempeästä suvaitsevaisuudesta voisi toteutua realistisena ja kauniina ilman vihamielistä luokkataistelua.

James Hirvisaari

1. TILANNEKUVA

Globalisaatioprosessien keskeisin moottori ei ole ollut pääoma vaan proletaarinen internationalismi, joka nousi haastamaan kansallisvaltiot.

Proletaarinen internationalismi sai aikoinaan ilmauksensa sloganeissa kuten ”proletariaatilla ei ole isänmaata” tai ”proletariaatin isänmaa on koko maailma”. ”Internationale” oli vallankumouksellisten hymni kaikkialla maailmassa. On kuitenkin huomattava, ettei näissä sloganeissa ilmaistu utopia ollut internationalistinen, jos tarkoitamme sanalla ’internationalismi’ eri kansallisten identiteettien välistä ja niiden eroja säilyttävää konsensusta. Proletaarinen internationalismi oli pikemminkin anti-nationalistista, ja siten ylikansallista ja globaalia. ”Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen!” – ei kansallisten identiteettien pohjalta vaan välittömästi yhteisten tarpeiden ja halujen pohjalta, kansakuntien rajoista riippumatta.

Proletaarinen internationalismi suuntautui voimakkaasti kansallisvaltiota vastaan, koska käsitettiin kansallisvaltion keskeinen rooli kapitalistisessa riistossa ja se, kuinka ne saivat työläiset tappamaan toisiaan järjettömissä sodissa. Lyhyesti sanoen, kansallisvaltio oli poliittinen muoto, jonka ristiriitoja ei voinut sovitella, vaan ainoastaan tuhota. Kansainvälinen solidaarisuus oli todellakin projekti kansallisvaltion tuhoamiseksi ja uuden globaalin yhteisön rakentamiseksi. Tämä proletaarinen ohjelma tosin joutui taka-alalle, kun sosialisti- ja kommunistipuolueet hegemoniansa aikana tuottivat omiin tarkoitusperiinsä sopivalla tavalla tulkinnanvaraisia määritelmiä (vrt. austromarxistit ja Stalinin ”Marxismi ja kansallisuuskysymys”).

Proletaarisen internationalismin käytäntö ilmeni kaikkein selvimmin kansainvälisissä taistelusykleissä. Näissä puitteissa (kansallinen) yleislakko ja kapina (kansallis)valtiota vastaan voidaan nähdä eri taistelujen välisen kommunikaation elementteinä internationalistisella alueella. Berliinistä Moskovaan, Pariisista New Delhiin, Algerista Hanoihin, Shanghaista Jakartaan, Havannasta New Yorkiin – taistelut seurasivat toisiaan läpi 1800- ja 1900-lukujen.

Ensimmäisen taisteluaallon voidaan nähdä alkavan vuoden 1848 jälkeen Ensimmäisen internationaalin poliittisella agitaatiolla, jatkuen 1880- ja 1890-luvuille sosialistipuolueiden ja ammattiliittojen perustamisen merkeissä, ja noustessa huippuunsa Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen ja anti-imperialististen taistelujen ensimmäisen kansainvälisen syklin jälkeen. Toinen aalto nousi Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen, jota seurasi taistelujen voimakas eteneminen, jota voitiin hallita ainoastaan fasismien ja toisaalla New Dealin ja antifasististen kansanrintamien avulla. Lopulta oli taisteluaalto, joka alkoi Kiinan vallankumouksella ja jatkui Afrikan ja Latinalaisen Amerikan vapaustaistelujen kautta 1960-luvun räjähdyksiin ympäri maailmaa.

Nämä kansainväliset taistelusyklit olivat todellinen moottori, joka ajoi eteenpäin pääoman ylikansallisten instituutioiden kehitystä ja pakotti pääoman uudistumisen ja rakennemuutoksen prosessiin. Proletaarinen, antikoloniaalinen ja anti-imperialistinen internationalismi, taistelu kommunismin puolesta, joka eli kaikissa 1800- ja 1900-lukujen voimakkaimmissa kumouksellisissa tapahtumissa, ennakoi ja määritteli ennalta pääoman globalisaation prosesseja ja Imperiumin rakentamista. Tässä mielessä Imperiumi on vastaus proletaariseen internationalismiin.

Vaikka proletaarinen internationalismi on kadonnut historian näyttämöltä, se on hyvin ristiriitaisella tavalla ”voittanut”: kansallisvaltion suvereenisuus on todellakin kuihtunut sitä mukaa, kun siirtymä kohti globalisaatiota ja Imperiumia on toteutunut.

Imperiumi

Viime vuosien aikana on syntynyt uusi maailmanjärjestys, jota me kutsumme nimellä Imperiumi. Imperiumi on poliittinen rakennelma, joka on syntynyt kylmän sodan jälkeen, pitkän, 1960-luvun aikana käynnistyneen prosessin seurauksena. Tälle rakennelmalle on ominaista, että poliittinen valta on siirtynyt kansallisvaltioilta uusille globaaleille instituutioille. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kansallisvaltiot olisivat kadonneet maailman poliittiselta kartalta – varmaa kuitenkin on, että niiden merkitys on alenemaan päin.

Maailman asioista päättää nykyisin Imperiumi, joka toimii taloudellisten, poliittisten ja sotilaallisten instituutioiden kautta (G8, WTO, IMF, Maailmanpankki, NATO jne.). Osa Imperiumin koneistoa ovat myös suuryritykset ja niiden globaalit foorumit, media- ja spektaakkeliteollisuus ja tietysti kansallisvaltiot, erityisesti armeijoiden ja poliisivoimien käytön ja ylläpidon kannalta.

Imperiumi tarkoittaa, että maapallo kokonaisuudessaan on alistettu kapitalistiselle kehitykselle. Ei ole enää olemassa sen ulkopuolella olevia markkinoita eikä vaihtoehtoisia poliittisia järjestelmiä, ja kansalliset intressitkin ovat kadonneet. Myös marxilaisten imperialismiksi kutsuma ilmiö on päättynyt: kapitalistinen järjestelmä on alistanut maailman.

Imperiumin symboliset pääkaupungit ovat Yhdysvalloissa (New York – finanssimarkkinat, Washington – sotilaallinen voima, Los Angeles – kommunikaatio- ja spektaakkeliteollisuus). Silti Imperiumi ei ole sama asia kuin Yhdysvallat. Myös tämä yksi kansallisvaltio muiden joukossa on menettänyt merkityksensä – siksi Imperiumin vastustaminen ei saa sekoittua amerikkalaisuuden vastustamiseen.

Imperiumin synty ja sen kehittyminen ovat perustuneet 1960-luvun moninaisuuden taistelujen vaatimusten kääntämiseen niitä asettaneita vastaan: kansainvälisyys on alistettu suuryritysten etuihin; työstäkieltäytymisestä on tehty vapaa-ajan ja epäsäännöllisen työn sekoitus, joka tekee ihmisten elämästä epävarmaa; kommunikaatiohaluista on tehty pelkkä teknologinen asia, jossa sisällöllä ei ole merkitystä; vähemmistöjen vapautustaistelut on muutettu uusien markkinasegmenttien esilletuloksi (mustat kuluttajat, keltaiset kuluttajat, nuoret kuluttajat jne.); valtiovihamielisyys ja holhoamisen vastustaminen on muutettu kaikkien julkisten solidaarisuusverkkojen purkamiseksi. Mutta koska Imperiumi perustuu vastarinnan muuttamiseen vallaksi, se on kuitenkin äärimmäisen haavoittuva.

2. SYVEMPI ANALYYSI

Nationalismi, kansallisuusaate, on kapitalismin tuote. Se on kapitalistien tärkeimpiä keinoja saada työläiset sidotuksi kapitalistiseen järjestelmään. Siksi sosialistit vastustavat nationalismia. Sen sijaan sosialistit ovat internationalisteja. Internationalismi tarkoittaa taistelua sellaisen maailman puolesta, jossa ei ole rajoja ja jossa kaikilla ihmisillä on samat oikeudet.

Ei kannata uskoa sellaiseen, mitä kukaan ei oikein osaa selittää. Sellainen on esimerkiksi juuri kansakunnan käsite, sillä tavallisimmat sitä määrittävät kriteerit eivät pidä kutiaan:

Kansakunnan samaistaminen tiettyyn maantieteelliseen alueeseen ei toimi. Onhan useimpien kansakuntien alue vaihdellut historiassa. Suomi oli aluksi vain Varsinais-Suomi, ja esimerkiksi Saksan ja Puolan rajat ovat vaihdelleet vielä 1900-luvun puolivälissä.

Yhteinen kielikään ei kokoa kaikkia kansakuntia, vaan useimmissa on yksi tai useampia vähemmistökieliä. Esimerkkiä ei tarvinne hakea kauempaa kuin kotoa, jossa ruotsin lisäksi puhutaan mm. muutamaa eri saamen kieltä.

Moni kansakunta toisaalta jakaa saman pääkielen. Siirtomaa-ajan jäljiltä englantia, espanjaa, portugalia ja ranskaa käytetään kansallisina kielinä lukuisissa maissa.

Entäpä yhteinen kulttuuri? Sekään ei voi olla mikään kansakunnan kriteeri, sillä kulttuurierot ovat paljon suurempia kansakuntien sisällä eri yhteiskuntaluokkien välillä, kun eri kansakuntien välillä.

Pörssimeklareilla maailman eri kaupungeissa Helsingistä Hongkongiin on enemmän keskenään yhteistä kuin ”omien maiden” mäkkäreillä roikkuvan nuorison kanssa.

Mikä lisäksi on tärkeätä, on että meidän aikanamme kansainvälinen kulttuuri on yhä voimakkaampi. Syödään samoja pizzoja ja wokkeja, kuunnellaan samaa musiikkia, katsotaan samoja leffoja ja luetaan samoja kirjoja.

Esimerkiksi suomalainen nainen voi tyypillisesti käyttää farkkuja, jotka on suunniteltu jenkeissä ja ommeltu Indonesiassa, pitää lempiruokanaan lasagnea tai tandoorikanaa, kuunnella mieluiten amerikkalaista tai vaikka ruotsalaista jazzia. Lempikirjailija voi olla mistä päin maailmaa tahansa. Tyypillistä on ympäröidä itsensä kulttuurisin ilmauksin ympäri maailma eikä todellakaan sitä erikseen edes ajatella.

Niin että tyypillisin suomalainen ei kyllä kulje väinämöislakissa, syö perinneruokaa, kuuntele haitarimusiikkia ja lue Seitsemää veljestä.

Syy siihen, että kansakuntaa on näin vaikea määritellä, on yksinkertainen. Benedict Anderson kutsuu kansakuntaa kuvitelluiksi yhteisöiksi. Kansakunta on poliittinen aate, joka on luotu tiettyä tarkoitusta varten yhteiskuntaa hallitseville.

Kansakunta on siis nationalismin tuote, eikä päinvastoin.

Kansallisvaltio ja kansallisaate siihen liittyvänä aatteena ilmaantuivat osana kapitalismin syntyä. Kapitalismia edeltäneessä feodaalisessa yhteiskunnassa kansalla oli yleensä vähän yhteyttä keskusvaltaan. Tilanherra, pappi ja muut paikalliset virkamiehet määräsivät lait, keräsivät verot ja vaativat talonpojalta työpanoksen.

Näissä yhteiskunnissa ei ollut myöskään yhteistä kieltä. Kirjasessaan ”Kansallisaate, aikamme myrkky” Chris Harman viittaa 1200-luvun Englantiin. ”Sen aikainen Englanti kattoi nykyisen Englannin, suuria osia Länsi-Ranskaa, sekä osia Walesista, Skotlannista ja Irlannista. Sen sotilaalliset vallanpitäjät puhuivat yhtä kieltä (normanniranskaa) ja byrokraattien kirjoitustaitoinen eliitti toista (keskiaikaista latinaa) kun taas suurin osa puhui eri murteita (anglosaksin, ranskan, kymrin ja gaelin eri muotoja).”

Feodaalisissa yhteiskunnissa kansan identiteetti ei ollut sidoksissa mihinkään kansakuntaan, vaan paikalliseen yhteiskuntaan, sukuun, uskontoon ja usein aatelisen tilanomistajan vallan alle kuulumiseen. Suomi oli köyhä, harvaan asuttu maa, aatelisto heikko ja suurtiloja vähän, eikä se siten ollut tyypillinen feodalismille. Se ei silti tarkoittanut, että kansalla olisi ollut mitään voimakasta ”kansallista identiteettiä”. Niinkin myöhään kuin 1800-luvun loppupuoliskolla vain harva suomalainen tiesi olevansa suomalainen.

Tuo kaikki alkoi muuttua, kun nouseva kapitalismi loi 1600- ja 1700-luvuilla markkinoihin perustuvan talouden.

Prosessi oli aluksi tiedostamaton. Kasvavan kaupan myötä ihmiset olivat enemmän tekemisissä toistensa kanssa. Tullakseen ymmärretyiksi sekoittivat kauppamiehet aineksia eri alueiden murteista ja tästä tuli myöhemmin oma kielensä. Osa valtiokoneistoa alkoi käyttää tätä kieltä, koska se helpotti yhteydenpitoa tähän verotuksen tärkeään kohderyhmään.

Harman kirjoittaa:

”Ensimmäisten kansallisvaltioiden alkio olivat kaupan, kielen ja hallinnon verkostot suurimmissa kaupungeissa. Byrokraatit yrittivät kaikkialla Euroopan feodaalimonarkioissa kasvattaa valtaansa (…) liittoutumalla kaupunkien kauppamiesten ja muiden elinkeinonharjoittajien kanssa. Koska juuri nämä ”porvarit” olivat usein maantieteellisesti kätevien kauppa- ja kieliverkostojen keskiössä, näkivät monet byrokraatit, että porvareiden kielen tekemisestä valtion kieleksi oli heillä paljon voitettavaa. Liitosta hallinnon ja porvareiden välillä tuli luja ja saatettiin alkaa luomaan kielellisesti yhtenäisiä valtioita, jotka aiempia valtioita tehokkaammin saattoivat vaatia rajojensa sisällä olevalta väestöltä kuuliaisuutta.”

Uusi kapitalistinen porvaristo, joka eli kaupasta ja alkavasta teollisuustuotannosta, hyötyi paljon uudenlaisista valtioista ja alkoi pitää niitä luonnollisina ja välttämättöminä.

Kielellinen yhdenmukaisuus paitsi teki kaupankäynnin yksinkertaisemmaksi, myös vaikeutti sitä ulkomaalaisille kauppiaille, jotka eivät osanneet kieltä. Porvarit saattoivat lisäksi käyttää valtiota suojellakseen etujaan ulkomaisia kilpailijoita vastaan.

Kapitalisteilla ja muilla, jotka halusivat saada talouskehityksen kontrollin missä päin maailmaa asuivatkin, ei sen jälkeen ollut muuta mahdollisuutta, kuin kopioida ensimmäisiä Euroopassa nousseita kansallisvaltioita pystyäkseen kilpailemaan niiden kanssa.

Juuri tässä on kansallisaatteen perusta.

Kuviteltu yhteisö

Nykykapitalismi on enemmän kuin koskaan riippuvainen kansallisvaltioista ja kansallisaatteesta. Kapitalistit ovat riippuvaisia hyvin säädellyistä markkinoista ja valtiosta, joka pitää huolta infrastruktuurista: teistä, koululaitoksesta ja terveydenhuollosta jne. Ulospäin suuntautuvassa toiminnassaan kapitalistit tarvitsevat valtiota, joka voi tukea heidän etujaan vihamielisessä maailmassa.

Ehkä kuitenkin kaikkien tärkein etu uusien kansallisvaltioiden hallitsijoille, tänään tärkeämpi kuin koskaan, on se, että se loi ”kuvitellun yhteisön”. Kansallisaate liittää yhteen näennäisten etujen yhteisössä riistetyt ja riistäjät.

Suomi vastaan muu maailma. Tuskin viikkoakaan menee ilman, että joku poliitikko tai EK:n pomo vaatisi suomalaistyöläisiä luopumaan palkkavaatimuksistaan, hyväksymään vyönkiristyksen tai irtisanomiset Suomen kilpailukyvyn nimissä.

Vaikka kansakunta on siis luomus eikä aito yhteisö, ei se silti merkitse, etteikö kansakuntia olisi. Kapitalismi ja kapitalistit ovat täysin riippuvaisia kansallisvaltioista ja rakentavat valtiokoneiston ja yhteiskunnan taloudelliset ja ideologiset/poliittiset rakenteet kansallisvaltion muotoon.

Kansakunnasta tulee siten oikea taloudellinen, poliittinen ja hallinnollinen yksikkö, ja luunkovalla yhtenäistämisellä ja alistamisella monissa tapauksissa myös kielellisesti suhteellisen yhtenäinen.

Nationalismi on kuitenkin myrkkyä. Hyvää tai myönteistä nationalismia ei ole. Tämä liittyy siihen, mitä on nationalismin ytimessä, nimittäin kuviteltuun yhteisöön.

Puki sitten kotimaisen nationalismin kuin myönteisin sanakääntein ja oli se sitten kuinka suvaitsevaista toisiin nähden, siinä peitettäisiin silti perusvalhe, se, että kaikilla suomalaisilla olisi yhteiset edut.

Totuus on, että maailmassa etujen samuus riippuu siitä, missä asemassa kukin yhteiskunnassa on, eikä siitä, missä asuu tai mitä kieltä puhuu.

Nesteen, Microsoftin tai MacDonaldsin työntekijöillä on keskenään yhteiset edut pomojaan vastaan riippumatta siitä, missä maassa he ovat töissä. Koneen tai Elcoteqin työläisillä Suomessa ei ole samoja etuja USA:ssa tai Kiinassa työskenteleviä kollegoitaan vastaan kuin Herlinillä tai Piipolla. Nationalismi on tärkeimpiä mekanismeja saada kansa useimmiten hyväksymään kapitalismi ja sen hirvittävät seuraukset. Nationalismi on tärkein syy, miksi rasistiset ja kansalliskiihkoiset aatteet voivat saada kansan kannatusta. Sille nojaavat pitkälti esimerkiksi perussuomalaiset.

”Nationalismi on kuitenkin myrkkyä.
Hyvää tai myönteistä nationalismia ei ole.”

Sosialistien on toisin sanoen oltava nationalismin leppymättömiä vastustajia. Sitä ei Suomen vasemmisto valitettavasti ole. Pääsyynä on reformismi, usko siihen, että kapitalismi voidaan sisältäpäin asteittain parantaa. Koska nationalismi on kapitalismille välttämätöntä, ei sitä käytännössä voida torjua kokonaan, jos samalla halutaan säilyttää kapitalistinen järjestelmä.

Tämän lisäksi kansallisille vapautusliikkeille annettu tuki on tuonut nationalismille ansaitsematonta hyvää mainetta.

Jos nationalismi on myrkkyä, on päältäpäin paradoksi, että sosialistit tukevat monia kansallisia vapautusliikkeitä. Kaikkialla maailmassa on ryhmiä, joita sorretaan kielen, uskonnon, kulttuurisen (tai etnisen) identiteetin tai ulkonäön takia, usein yhdistelmin näitä tekijöitä.

Vaatimuksesta omasta kansallisvaltiosta tai omista oikeuksista suuremman valtion puitteissa tulee hyvin usein sellainen vaatimus, joka voi yhdistää sortoa vastaan taistelevia.

Yksittäiset sosialistit ovat tällaisia vaatimuksia ja liikkeitä vastustaneet. Tärkein heistä oli Rosa Luxemburg. Hänen kokemuksensa oli ennen kaikkea Puolan kansallisesta liikkeestä. Se kamppaili Venäjää vastaan viime vuosisadan vaiheessa.

Hänen mielestään tuon liikkeen nationalismi teki siitä taantumuksellisen voiman. Hänen mukaansa vallankumouksellisten tehtävä oli edistää yhteistä taistelua työläisten ja muiden sorrettujen välillä niin Venäjällä kuin Puolassa molempien maiden hallitsevia luokkia vastaan.

Hänen näkökulmansa on selvä. Kerta toisensa jälkeen ovat kansalliset vapautusliikkeet pettäneet työväenluokan ja muun kansan, joka on nostanut ne valtaan sorrettujen kansakuntien eliitin eduksi.

Ja yhtä lailla kerta kerran jälkeen on luokkataistelu ja sosialistinen politiikka ja organisointi alistettu ja uhrattu kansakunnan alttarille, usein sosialististen ja kommunististen järjestöjen tietoisena politiikkana. Kansallisen vapautuksen tavoite oikeuttaa liitot ”oman” porvariston kanssa lupauksin, että taistelu sosialismin puolesta tosissaan aloitetaan vasta, kun kansakunta on ensin vapautettu.

Tätä ei tietenkään tapahdu, siksi että ”kommunisteista” tai ”sosialisteista” tulee uuden valtion porvarillisia valtion byrokraatteja, tai siksi, että he joutuvat aiempien liittolaistensa, alistetun kansakunnan porvariston uhreiksi. Myrkkyä nationalismi on siis alistetuissa kansakunnissa aivan samoista syistä kuin Suomessa. Se luo väärää kuvaa, kuviteltua yhteisöä, ajatusta, että kaikki ovat samassa veneessä.

Ehdoton, mutta kriittinen tuki

Ei kuitenkaan ole epäilystä, etteivätkö kansalliset vapautusliikkeet olisi olleet viimeisten sadan vuoden aikana tärkeimpiä edistyksellisiä voimia, tai etteikö sosialistien pitäisi niitä tukea.

Syy on yksinkertainen. Kansalliset vapautusliikkeet taistelevat todellista sortoa vastaan. Vaikka sekä Fatah että Hamas harjoittavat osin taantumuksellista politiikkaa, on täysin selvää, että sosialistien on tuettava näitä liikkeitä, kun ne taistelevat Israelia vastaan. Sama koskee Vietnamin vapautusliikettä ensin Ranskaa ja sitten USA:ta vastaan, tai Dalai Lamaa ja tiibetiläismunkkeja siinä määrin, kun he käyvät ja johtavat taistelua Tiibetin kansallisten oikeuksien puolesta. Tärkeä lisänäkökulma on, että kansallisen vapautuksen tukeminen on myös lyhin tie nationalismista vapautumiseen. Niin kauan kuin ulkoinen vihollinen sortaa sekä eliittejä että työväenluokkaa (vaikka hyvinkin eri asteisesti ja eri seurauksin), on kansan tyytymättömyyden kohde luonnollisesti ulkoinen vihollinen. Castron hallitus Kuubassa esimerkiksi ei olisi ollut kansan parissa yhtään niin suosittu ilman USA:n saartoa.

Vasemmisto on niin maailman rikkaassa kuin köyhässäkin osassa ymmärtänyt aivan liian huonosti ensimmäisen osan ylläolevasta päättelystä. Sorretussa maassa on alettu itse nationalismi nähdä edistykselliseksi ja kaikki Castrosta Arafatiin on punamaalattu. Pannaan on julistettu kaikki heidän liikkeisiinsä kohdistuva arvostelu.

Yhteenvetona voi sanoa, että oikea suhtautuminen vapautusliikkeisiin on ehdoton, mutta kriittinen tuki.

Internationalismi

Nationalismi on kapitalismin tuote ja sen tärkein poliittinen väline sitoa kansan enemmistö järjestelmään. Taistelu kapitalismista eroon pääsemiseksi merkitsee myös taistelua sen puolesta, ettei maailmaa enää jaettaisi kansakuntiin.

Yhtä ehdottomasti kuin me olemme nationalismia vastaan, meidän sosialistien on oltava internationalismin puolesta. Marxilaisille ei internationalismissa ole kyse kansakuntien yhteistyöstä YK:ssa tai vastaavasta. Internationalismi tarkoittaa, että me taistelemme sellaisen maailman puolesta, jossa ei ole rajoja ja jossa kaikilla ihmisillä on samat oikeudet.

Tässä taistelussa meidän on nähtävä maailma yhtenä paikkana, jossa kaikkea, mitä teemme, ohjaa sen ottaminen huomioon, että me olemme osa yhtä taistelua, jota käydään koko maapallolla yhden paremman maailman puolesta.

LÄHTEET:
http://www.ecn.org/valkohaalarit/suomi/inter.htm
http://www.ecn.org/valkohaalarit/suomi/impe.htm
http://www.sosialistiliitto.org/arkistot/22

 

 

 

Mainokset

Kirjoittaja: jameshirvisaari

Kansanedustaja 2011-15, kansanedustajaehdokas 2019 (ref), Reformin koordinaattori 2016-, eduskuntaryhmän puheenjohtaja 2013-15, talousvaliokunta 2011-12, lakivaliokunta 2011-15, VR hallintoneuvosto 2012-14, kunnanvaltuutettu (Asikkala) 2009-15, kunnanvaltuuston 1. vpj 2013-14, valtuustoryhmän puheenjohtaja, Asikkalan Muutos ry:n puheenjohtaja 2014-15, Päijät-Hämeen poliisilaitoksen neuvottelukunta 2013-15, Päijät-Hämeen maahanmuuttopoliittisen ohjelman ohjausryhmä 2009-15, Kanavajazz ry varapuheenjohtaja & taiteellinen johtaja 2009-, veturinkuljettaja (vapaaherra), teologian ylioppilas (Hki yliopisto)

2 thoughts on “517. Vilpitön katsaus sosialistin mielenmaailmaan

  1. On selvää, että kyseisten artikkelien kirjoittajat eivät ole aaseja vaan hyvää suomea kirjoittavia älykkäitä ja oppineita ihmisiä, jotka ovat omaksuneet sosialistisen ideologian. Noh, muutamia typo-kirjoitusvirheitä olen tekstissä korjannut. Ehkä sosialismi ja kaikki sen muodot ovat jonkinlaisia yrityksiä muuttaa maailmaa paremmaksi ilman kristinuskoa. Niin ollen ajattelen, että jo lähtökohta on pahasti pielessä. Sosialismi rakentaa hiekalle eikä kalliolle.

  2. Kas, yksi peruseksytyksistä on juuri siinä, että yritetään teoretisoida totuutta, lausua sanoin jotakin, joka olisi yleensä totta. Se käynee jossain määrin laatuun matematiikassa ja jossakin käytännöllisissä asioissa, mutta elämän ytimen ymmärtämisestä puheen ollen se on mahdotonta. Elämä, veljeys, rakkaus ja totuus eivät ole formuloitavissa. Formulat, kaavat ja säännöt ovat poistettavissa, harhakuvitelmat hajotettavissa ja se, mitä jää jäljelle, on elämää, veljeyttä, rakkautta ja totuutta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s